Vaimoni vuoroin naureskelee, vuoroin pyörittelee silmiään hurahduksilleni. Ennen tyttäreni syntymää kävin jousiammunnan peruskurssin, jonka jälkeen menin jatkokurssille. Jousiammunta oli niin mukavaa, että ostin oman jousen. Ja tietysti nuolet. Ja muut asiaan kuuluvat tilpehöörit: kantolaukun, telineen, sormisuojan ja mitä niitä nyt oli. Kävin yhden kesän ampumassa läheisellä ulkoammuntaradallakin. Ja mukavaa oli! Sitten tytär syntyi ja tuntui siltä, että enää ei ollut aikaa jousiammuntaan. Siitä lähtien välineet ovat olleet varastossa odottamassa aikaa parempaa. (Tytär on nyt 8-vuotias.)

Sitten hurahdin valokuvaukseen. Ostin objektiiveja, kannettavan studiosalaman, sitten parin salaman studiosalamalaitteiston ynnä muuta tilpehööriä: ohjelmistoja, värikalibrointisetin, suotimia ja mitä niitä nyt oli. Kävin kuvaamassa omaksi ilokseni ja muutaman kerran perhejuhlia ja vastaavia. Sitten innostus hiipui, mutta ei kuitenkaan unohtunut aivan kokonaan. Nyt välineistö on suurimman osan ajasta käyttämättömänä.

Sitten törmäsin The Body Shopin ikkunassa partasutiin. Siitä se ajatus sitten lähti. Nyt on kaappi ääreensä täynnä parranajosaippuoita ja -voiteita, muutama suti, pari höylää ja veitsi. Ja lisää saippuoita on tilauksessa. Tämä harrastus on nyt jatkunut muutaman vuoden eikä loppu ainakaan vielä häämötä horisontissa.

Vai voiko märkäajoa kutsua harrastukseksi? Ylen viisas Wikipedia määrittelee harrastuksen näin: "Harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Harrastamisen motiivina on nautinto ja kiinnostus aiheeseen, ei rahallinen palkkio. Tyypillisiä harrastuksia ovat esimerkiksi keräily, nikkarointi, askartelu, urheilu, musiikki ja lukeminen. Harrastaminen voi johtaa jonkin hyödyllisen tiedon, taidon tai kokemuksen hankkimiseen ja karttumiseen. Päämääränä on kuitenkin itsensä toteuttaminen." Tätä vasten tarkasteltuna märkäajoa voinee hyvällä omatunnolla kutsua harrastukseksi.

Parranajossa on se hyvä puoli, että parta kasvaa koko ajan ja sitä pitää säännöllisesti lyhentää. Oman naamakarvoitukseni kasvu on kuitenkin sen verran epämääräistä, että kunnon partaa siitä ei saa kasvatettua ei sitten millään. Niinpä on parempi keskittyä sen lyhyenä pitämiseen – tai oikeastaan poistamiseen. Ja mikäs sen mukavampaa, kun asiasta voi ihan oikeasti nauttia. Kunnon välineillä ja laadukkailla aineilla turpajouhien lyhyentäminen on parasta mitä voi tehdä vaatteet päällä.

Tästä päästäänkin dilemmaan, johon olen törmännyt. (Jotenkin tuntuu, että en välttämättä ole yksin tämän ongelman äärellä.) Kun vaahdotuskulhossa on oikein hyvän tuoksuinen, täydellisen kiinteäksi ja kuohkeaksi vatkattu sekä ihoystävällinen ja liukas vaahto, siitä on pakko nauttia ainakin kolmen passin verran. Ihan vaan sen vuoksi, että voisi tuoksutella vaahtoa mahdollisimman pitkään ja tuntea kuinka keveästi terä liukuu iholla. Ja kolmannen passin jälkeen vielä ihon jokainen neliösenttimetri sormenpäillä läpikäyden – etsien viimeisetkin sängen rippeet, jotka voi pienellä paikkauksella tasoittaa. Tästä kuitenkin seuraa se harmillinen tilanne, että kolmen passin ja BBS-tuloksen jälkeen minulla kestää useamman päivän ennen kuin oma naamakarvoitus on niin pitkää, että sitä voi alkaa uudestaan lyhentää. Tästä seuraa dilemma: malttaisiko tehdä korkeintaan kahden passin ajon ja jättää märkäajosta nauttimisen yhdellä kerralla lyhyemmäksi, jotta partaa pääsisi ajamaan jo parin päivän päästä uudestaan?